Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen,
joka ei saa suututtaa lukijoitani
sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan.

Kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan,
älköön kukaan sitä karkottako.


Uskollinen ystävänne ja palvelijanne,

C.D.


Joulukuussa 1843.

torstai 24. marraskuuta 2011

Numero seitsemän voitti

Kyllä eläinten omistajan arki on sitten stimuloivaa ja erilaista!

Tänään kotiin tullessani sain havaita että koiranikin ovat selvästi joulutunnelmassa. Joku noista söpöistä karvakuonoista (minulla on pääepäilty, mutta todisteiden puuttuessa joudun luopumaan syytteistä) oli löytänyt kivan muovipussin joka oli huolellisesti solmittu kiinni. Se ei suinkaan estä ahkeraa koiraa mitenkään, korkeintaan sitä voidaan pitää aktivointilelun haasteena. Tuollaisen pienen muovipussin saakin näppärästi auki pohjasta ja sen jälkeen voikin siirtyä siihen oikeaan haasteeseen: mitä tässä pienessä tuubissa onkaan. Siinä oli 10 grammaa tulipunaista karamelliväriä. Kertokaa minulle miten täysin tuhoutunut karamellituubi voi levittää värijauhetta ympäri koko asunnon ilman että yksikään koirista on edes vaaleanpunainen? Ja miten ihmeessä 10 grammaa jauhetta voi levitä useamman neliön alueelle?
Koirani eivät ainakaan tiedä. He katselivat kovin kummissaan toisiaan, hännät heiluen varovasti ja näyttivät tuumivan: tiedätkö sinä mitään tästä, minä ainakin olen nukkunut ihan koko päivän.
Siivoamallahan tämäkin katastrofin sai hoidettua. Jos joku ei muuten tiedä mitä karamellivärille tapahtuu kun siihen sekoittaa kosteutta, suosittelen kokeilemaan hieman pienemmällä määrällä jauhetta. Esimerkiksi sellainen 0,1 grammaa on ihan sopiva määrä. Olisin varmaan saanut myytyä tuon pesuveden (tai kaikki ne miljoonat vedet) 50-luvun kauhuelokuvaan "oikeaksi" vereksi. Sen verran kauniin kirkkaanpunaista tuo oli. Harmi ettei ole lunta. Olisin voinut kaataa tuon valkoiseen hankeen ja kirjoittaa pitkin tietämme: Hyvää Joulua ja vielä lisätä siihen pitkähkön runon perään.

Vaikkapa tämän:

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
yösydänuntaan kiskoo.
Ääneti kuu käy kulkuaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää
harmaana uksen suuhun,
vanhaan tapaansa tirkistää
kohti taivasta kuuhun;
katsoo metsää, min hongat on
tuulensuojana kartanon,
miettivi suuntaan sataan
ainaista ongelmataan.
Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta –
tätä ymmärtää ei voi,
»ei, tää pulma on vasta;» –
heittää tapaansa järkevään
taas jo pois nämä vaivat pään,
lähtee toimiin ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.
Aitat ja puodit tarkastain,
lukkoja koittaa nytkyin, –
lehmät ne lehdoista näkee vain
unta kahleissa kytkyin;
suitset ja siimat ei selkään soi
ruunan, mi myöskin unelmoi:
torkkuen vasten seinää,
haassa se puree heinää. –
Lammasten luo käy karsinaan,
makuulla tapaa ne ukko;
kanat jo katsoo, pienallaan
istuu ylinnä kukko;
kopissa Vahti hyvin voi,
herää ja häntää liehakoi,
tonttu harmajanuttu
Vahdille kyllä on tuttu.
Puikkii ukko jo tupahan,
siellä on isäntäväki,
tontulle arvoa antavan
näiden jo aikaa näki;
varpain hiipivi lasten luo,
nähdäkseen sulot pienet nuo,
ken sitä kummeksis juuri:
hälle se riemu on suuri.
Isän ja pojan on nähnyt hän
puhki polvien monten
nukkuvan lasna; mut mistähän
tie oli avutonten?
Polvet polvien tietämiin
nousi, vanheni, läks, – mihin niin?
Ongelma, josta halaa
selkoa, noin taas palaa!
Latoon, parvelle pyrkii vaan,
siellä hän pitää majaa:
pääskyn naapuri suovallaan
on liki räystään rajaa;
vaikka pääsky nyt poissa on,
keväällä tuoksuun tuomiston
kyllä se saapuu varmaan
seurassa puolison armaan.
Silloin aina se sirkuttaa
monta muistoa tieltä,
ei toki tunne ongelmaa,
näin joka kiusaa mieltä.
Seinän raosta loistaa kuu,
ukon partahan kumottuu,
liikkuu parta ja hulmaa,
tonttu se miettii pulmaa.
Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
koski kuohuvi yksinään,
humuten metsän takaa.
Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.
Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.
Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

 Valter Juva, 1926

Lucia neito on valittu. Emme saaneet omaa suosikkiamme, mutta varmaan tämä Nora neitikin on oikein sympaattinen tapaus.
Lisätietoa Folkhälsanin sivuilta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...