Amaryllikset ovat ihania, niitä pitää olla. Miten ne pidetään pystyssä onkin sitten toinen asia. Pääsääntöisesti kun nuo upeat kukkaset ovat ihan ylimitotettuja varsiin nähden. Pitäisi ehkä vielä joskus uskaltua roikottamaan niitä ylösalaisin leikkookukkina. Ja kastella sitten sinne varren sisään. Tällaisen vinkin bongasin joskus vuosia sitten jostakin joululehdestä. Voisin sitten lauleskella: Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain... Se on muuten outo laulu. Lapsena luulin että joku rassukka oli hirttäytynyt joulun alla kattoparruun. Ei ihme etten pahemmin tuosta laulusta pidä. Osittain kylläkin johtuen Topeliuksen alkuperäisestä: Där uppe (borta?) i taket, där hänger han än... Suomeksi tuo laulu ei ole yhtä murhanhimoinen. Mietin kauan kuka tuo Sylvia oli, jonka äijä oli mennyt hirttäytymään, mutta Sylvia onkin lintu: mustapääkerttu. Ja jos ihmettelette miten lapsella voi olla näin sairas mielikuvitus: Andersénin sadussakin pieni tulitikkutyttö paleltuu kuoliaaksi jouluna. Aika ihmeellinen pyhä tuo oli minun lapsuudessani.Sedät roikkuivat hirressä ja lapset jäätyivät kuoliaaksi Haamutkin pomppivat Saiturin joulussa, kovin ahdistavia tarinoita oikeastaan.
kuva täältä
Oletan muuten että kyseessä on ollut naapurimaamme joululehti koska en onnistu löytämään kotimaisilta sivuilta tätä sisustusideaa. Tai sitten en vaan osaa etsiä. Minulla tuo ei niinkään olisi sisustusta vaan olosuhteiden pakosta, amaryllikset kun tuppaavat leikkiä amppelikasveja nekin kodissamme. Tiedän ettei niitä saisi juurikaan kastella, mutta kun ne venyvät pituutta kasteli tai ei. Meidän perheessä kun ei juurikaan kukaan kärsi liikavedestä. Tuon ostamani ritarinkukka (joka siis ei oikeastaan ole amaryllis, opin ihan äsken kun googlasin tuota kuvaa) on oletettavasti valkoinen, ainakin minusta nuppu näytti hieman lumiselta kun yritin sitä kurkkia peitinlehtien (onko ne sellaisia ne nupun suojalehdet?) raoista.
Ostin toisenkin kukkasen, taisin jo mainita että hieman innostuin? Joulukaktus. Punaisena, se kun on joulun väri. Ja koska tuo ritarinkukka oli valkoinen. Joulukaktuksen kun pitäisi olla aika varma kasvi, ellei rakas koirani pääse siihen käsiksi. Luulisi ettei koiran tarvitse laiduntaa. Tosin, voihan se olla että juuri tuon yksilön ruoansulatus tarvitsee tietyn määrän joulukaktusta toimiakseen? Aika erikoinen tapaus on muutenkin tuo märehtivä yksilömme. Molempien lasten huoneissa on omat kaktukset jotka ovat saaneet lahjaksi. Ja molempien kukkii. Minäkin tahdoin omani!
Noh, kun nyt aloitin tuosta Topeliuksen Sylviasta kertomisen, niin lisätään tänne se laulu, lienee aika monen suosikki, vaikka en itse tykkääkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti